maanantai 9. huhtikuuta 2012

The Monochrome Set

Kesäkuussa -83 ostin elämäni ensimmäisen Soundin. Olin sitä ennen lukenut vain sellaisia "laatulehtiä" kuin Suosikki, Help ja OK (ja mitä niitä nyt oli) joten ei ollut ihme, että aviisi teki sen verran suuren vaikutuksen, että ryhdyin saman tien tilaajaksi.

Elokuussa postiluukusta ropsahtaneessa Soundissa oli juttu yhtyeestä nimeltä The Monochrome Set. Luettuani jutun ja samassa numerossa olleet arvostelut Love Zombies -albumista ja Volume, Contrast, Brilliance -kokoelmasta tiesin vaistomaisesti, ensimmäistäkään akordia tai laurunlurausta kuulematta, että tulisin rakastamaan yhtyeen musiikkia (mistä kiitokset jutun ja levyarvostelut kirjoittaneelle Waldemar Walleniukselle).

Vaan kuinka ollakaan, kului viisi vuotta, ennen kuin pääsin kuulemaan sitä. Ollessani interraililla Lontoossa löysin vihdoin levylaarista kauan etsimäni nimen ja ostin ensimmäisen The Monochrome Set -levyni. Se oli Volume, Contrast, Brilliance -sinkkukokoelma, joka olikin hyvä johdatus yhtyeen ihmeelliseen maailmaan. Siitä tuli samantien yksi lempilevyistäni, joka jaksoi ihastuttaa ja hämmästyttää soittokerta soittokerralta: sekä kutkuttaa kieroa huumorintajuani että silitellä melankolista puoltani. Kun palasin Lontooseen myöhemmin samana vuonna, ostin kaikki The Monochrome Setin levyt, jotka löysin.

Yhtyeen historia on ollut polveileva ja rönsyävä alusta asti: kokoonpanot ovat vaihdelleet ja bändi on hajonnut erinäisiä kertoja, mutta ennemmin tai myöhemmin, välillä vuosienkin tauon jälkeen, se on kasattu uudelleen. Edellisen kerran näin kävi viime vuonna, mikä olikin täydellinen ajoitus, sillä olin tulossa kevääksi Skotlantiin ja pääsin lähes neljännesvuosisadan viiveellä näkemään bändin livenä.

Yhtye on parhaillaan kiertueella uuden albuminsa, Platinum Coilsin merkeissä, ja onnekseni Edinburgh oli yksi etapeista. The Voodoo Rooms oli viehättävä keikkapaikka, sali oli pieni ja intiimi ja tunnelma tiivis. Setti koostui enimmäkseen kolmen ensimmäisen albumin klassikkokappaleista, mutta mukana oli luonnollisesti myös uutta materiaalia, joka kuulosti erinomaiselta.

Omalta osaltani illan kruunasi se, että sain uunituoreeseen Platinum Coils -albumiini Bidin signeerauksen (mistä ohessa todistusaineistoa). Olen yleensä toivoton nynnerö, mutta siippani iski minulle kynän käteen ja potkaisi persuksille.



Ylemmässä kuvassa herrat Bid, Lester Square ja Andy Warren.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Sherlocked

BBC:n nykyaikaan sijoitettu Sherlock on parasta tv-draamaa sitten Life On Marsin ja Ashes to Ashesin. Ja niin paljon kuin noista kahdesta aikamatkapoliisisarjasta pidinkin, visusti 21.vuosisadalla pysyttelevä Sherlock on aivan omaa luokkaansa. Se on niin lähellä täydellistä kuin on mahdollista olla.

Kaikki on kohdallaan: käsikirjoitus, dialogi, näyttelijävalinnat, puvustus, rytmitys... Steven Moffat ja Mark Gatiss ovat Arthur Conan Doylensa lukeneet: taskukellosta tulee matkapuhelin, kokaiinista nikotiinilaastari. Minua viehättää erityisesti tapa, jolla sarjassa kuvitetaan Sherlockin salamannopeaa ja ällistyttävää ajatuksenjuoksua mm. kohtauksessa, jossa Sherlock ja Watson ottavat juosten kiinni Sohon sokkeloisia katuja pitkin ajavan taksin.

Mutta vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisäksi sarjassa on jotain vieläkin kutkuttavampaa: Sherlockia ja Watsonia esittävien Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin välinen kemia. Molemmilla on ihailijansa ja Fuck Yeah -tumblrsivunsa, mutta siinä missä Martin Freemanin surusilmäinen ja villapaitainen Watson herättää helliä tunteita, cumberbitchit pilkkovat intohimojensa kohteen toinen toistaan kiihottavampiin osiin, joita sitten palvovat yhdessä ja erikseen. Osansa saavat niin Benedict Cumberbatchin pitkä voimakas kaula, dramaattinen amorinkaari, hyytävänsiniset silmät, paholaismainen vasen kulmakarva kuin pitkäsormiset ilmeikkäät kädet.

Mutta Freeman ja Cumberbatch ovat paitsi hyvin viehättäviä miehiä, myös erinomaisia ja täydellisesti rooleihinsa sopivia näyttelijöitä. Loistavan roolityön tekee myös Andrew Scott, jonka Moriarty osaa niin halutessaan antaa itsestään harmittoman hölmön lehmänsilmäisen ensivaikutelman, mutta muuttuu sekunnin sadasosassa onttokatseiseksi mielipuoleksi, jolla on mustat aukot silmien tilalla.

Lopuksi vielä tämä kuva ja sen taustamusiikiksi The Smiths -yhtyeen Handsome Devil.
"Oh, you handsome devil! Let me get my hands on your mammary glands and let me get your head on the conjugal bed. I say, I say, I say..."

maanantai 6. helmikuuta 2012

The New Tigers

Kuten blogin nimestä ja omasta lempinimestänikin voi päätellä, tiikeri on suosikkieläimeni, ollut lapsesta saakka. Tästä johtuen tiikerin mukaan nimetyt asiat sekä kiinnostavat että asettavat odotuksia. Turkulainen The New Tigers ei pettänyt odotuksia: nimi oli tässä tapauksessa enne.

Viime syksynä kuulin oheisen kappaleen ja ihastuin ikihyviksi.



Myöhemmin syksyllä Turun tiikereitä saattoi kuulla lisää Spotifysta kolmen kappaleen verran ja joululahjarahat käytinkin sitten yhtyeen esikoisalbumiin.

Viime viikolla Uudet tiikerit esiintyivät Tavastia-klubilla ja valloittivat minut lopullisesti. Lava oli koristettu vaatimattomasti jouluvaloilla, bändin käsinkirjoitettu logo heijastettiin takaseinälle kodikkaasti piirtoheittimellä ja lavan etualalla oli (tietysti!) pehmotiikeri. Pääosassa oli kuitenkin musiikki ja soundimaailma. Pojat vaikuttivat sekä ujoilta että sympaattisilta, soitto oli keskittynyttä ja varmaa. Erityisesti minua viehättävät keskenään dialogia käyvät kitarat (Fender Jaguar ja Jazzmaster): heleyden ja särön hallittu tasapaino.

Yhtyeen musiikki on kuulasta ja tuo mieleen kiireettömät kesäpäivät: lempeän lämpimän tuulenvireen, liplattavat laineet ja vedestä heijastuvat auringonsäteet. Siinä on myös aimo annos suloista melankoliaa.

Edellisen kerran kun olin yhtä vaikuttunut kotimaisesta nuoresta yhtyeestä, kyseessä oli iki-ihana Karkkiautomaatti alkuperäiskokoonpanossaan. Ja se oli vuonna 1994 se...

torstai 26. tammikuuta 2012

This Must Be The Place


Viime viikolla kävin pitkästä aikaa elokuvissa. Kävin katsomassa Paolo Sorrentinon elokuvan This Must Be The Place. Vaikka se onkin saanut nimensä Talking Headsin kappaleelta, päässäni soi sekä ennen että jälkeen elokuvan näkemisen pikemminkin Pet Shop Boysin samanniminen kappale, jolla taas ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Mutta takaisin itse elokuvaan. Jo ajatus Sean Pennistä Robert Smithin näköisenä goottirokkarina riitti herättämään mielenkiintoni. Toisaalta taas "road movie, jossa eläköitynyt rocktähti jahtaa natsirikollista" haiskahti erikoisuuden tavoittelulta ja kuulosti epäilyttävältä. Turhaan epäilin, sillä tässä elokuvassa olennaisinta ei ollut juoni ja sikäli kun minulla edes oli mitään odotuksia, elokuva ylitti ne moninkertaisesti.

Käytän harvoin mistään adjektiivia "runollinen", koska se on niin painava sana. Mutta tämä elokuva oli runoa: se tarjosi outoja, arvoituksellisia, yllättäviä kuvia ja tuokioita, jotka piirtyivät mieleen ja jäivät askarruttamaan. Jotkut elokuvat ovat vain tylsiä "taidevalokuvakokoelmia", mutta tässä elokuvassa kuvat ovat vahvoja ja merkityksellisiä, ja ne jäävät vaivaamaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei elokuva olisi hauska, ettei siinä olisi huumoria. Päinvastoin. This Must Be The Place kirvoittaa monet naurut, joiden skaala ulottuu hymähdysmäisestä hörähdyksestä sydämelliseen lapsenomaiseen hekotukseen.

Elokuvan rauhallinen tempo ja kiireettömyyden tunne saivat ajattelemaan, että aivan sama, mitä tässä tapahtuu: tässä on niin hyvä olla ja tätä on niin ihana katsoa, ettei sillä ole mitään väliä.

Harvinainen tunne elokuvaa katsoessa.

Palataan vielä lopuksi Pet Shop Boysin kappaleeseen, joka nimestään huolimatta ei liity elokuvaan kuin korkeintaan minun assosiaatioissani. Sen kuulas äänimaailma tuo mieleen elokuvan avarat maisemat ja suuret taivaat, kenties myös alun huippumodernin, askeettisen keittiön, jonka seinällä lukee CUISINE.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Amatsooni


Jokunen vuosi sitten Töölöntorilla sijainnut pieni kemikalio oli tulossa tiensä päähän ja tyhjensi varastojaan. Kaupan ikkunassa oli pari rottinkikoria, jotka pitivät sisällään testeripulloja, joiden hinnaksi ilmoitettiin 5 €. Pakkohan niitä oli mennä katsomaan tarkemmin, varsinkin kun Suomessa aniharvoin törmää vintage-tuoksuihin, ja vielä noin edulliseen hintaan.

Korien kiinnostavimmaksi löydöksi paljastui Hermès'n Amazone-tuoksu, jonka ostin sekä eau de toilettena että eau de parfumina. Hermès'n tuoksuja ei ole myyty Suomessa moneen vuoteen (vai peräti vuosikymmeneen?) ja ne ovat aina elegantteja ja laadukkaita, vaikken niistä kaikista innostukaan.

Amazone on 70-luvun "sporttinen" Chypre, vihreä ja kirpeän hedelmäinen, huolettoman elegantti. Nuotteina mm. bergamotti, mustaherukka, geranium, hyasintti, kielo, iiris, ruusu, jasmiini, seetri, tammisammal, vetiver ja ambra.

Amazonea on uudistettu pariinkin otteeseen, 80-luvun lopulla ja jokunen vuosi sitten, mutta minulla ei ole tuoksuhavaintoja kummastakaan uudemmasta versiosta. Muiden tuoksubloggareiden merkinnöistä päätellen tuoksua on vahvasti vesitetty, dramaattisin muutos liittynee siihen, että IFRA on suuressa viisaudessaan (HA!) kieltänyt tammisammaleen käytön.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Mitä tuoksuja käytin eniten vuonna 2011



Aloin vuonna 2004 pitää tilastoja käyttämistäni tuoksuista. Vuosilistan pituus vaihtelee TOP 10:stä ja TOP 15:een, ja käyttökertojen minimimäärä viidestä kahdeksaan.

Tänä vuonna TOP 11 näyttää tältä:

15 Encens et Lavande
11 Chêne, Folavril
9 Fourreau Noir
8 Antihéros, Comme des Garçons 2, Messe de Minuit, Ormonde Woman, Un Lys
7 Yohji, Zagorsk

Serge Lutensin Encens et Lavande oli tänäkin vuonna ykkönen, Annick Goutalin Folavril ja Etron Messe de Minuit ovat myös vakionimiä.

Kansikuvassa näkyvä Comme des Garçonsin nimikkotuoksu on yksi lempituoksuistani, mutta jäi niukasti listan ulkopuolelle. Sen sijaan "jatko-osatuoksu" Comme des Garçons 2 (josta pidän vähemmän) oli kovassa käytössä: se piti vireystilan korkeana kun olin jouluapulaisena postissa...